Avara Luonto

Sarja performanssien videointeja. Videot on kuvattu peräkkäisinä päivinä kahden viikon aikana residenssissä saristossa.

Työpäiväkirjasta, lokakuu 2015

Puolivälissä oleskelua alan sopeutua metsän läsnäoloon. En enää säiky jokaista lentoon pyrkivää lintua, astu sammalten läpi vesilampareisiin tai ylläty pimeyden totaalisuudesta aikaisin illalla. Olen aina ollut kaupunkilaiskakara, joka ei osaa edes nukkua omakotitalossa ilman naapureista kantautuvaa hälinää. Hiljaisuudessa. Kun menen yksin metsään ja olen siellä liikkumatta, voin kuulla kaukaisuudesta lautan äänet, kun se käy rannassa.

Yritän peittää jälkeni. Ensimmäisellä metsäreissulla irrotan jyrkästä kallionrinteestä ison palan sammalta ja jäkälää yrittäessäni alas. Yritän asetella sitä takaisin niin, ettei kukaan huomaisi että rikoin metsää. Kun myöhemmin kiipeän puihin, koen syyllisyyttä jokaisesta maihinnoususaappaani jättämästä jäljestä kippuraisten mäntyjen kaarnoissa. Kohtelen metsää kuin se olisi lainassa. Kenelle olen vastuussa? Metsälle?

Kun kuljen vanhan hakkuuaukean poikki, pysyn jonkun aikaisemman kulkijan valmiiksi tallaamalla polulla.

Kaupungissa kehitellyt ideat tuntuvat luonnon keskellä päälle liimatuilta ja kaukaa haetuilta. Alan kyseenalaistaa sisältöä ja työtapaani. Pitäisikö sittenkin yrittää vähemmän? Millä tavalla tavoitan aitouden? Paljonko esitän ja esiinnyn? Miksi kuvaan ja mitä haluan sillä viestiä? Millaista kokonaisuutta tekemiseni on muodostamassa? Miltä se ulkopuolisen silmin mahtaa vaikuttaa? 

Residenssissä ollessani pyrin jatkamaan viime kuukausien projektia eristää itseni taiteen kentän vaikutteilta. Olen juuri valmistunut, opiskeltuani kahdella koulutusasteella taidetta yhteensä seitsemän vuotta. Tuntuu, että olen kadottanut punaisen langan omasta tekemisestäni kaiken sen ulkopuolelta omaksutun alle. Miten taidetta tehdään oikein? Voiko sitä tehdä väärin?

Pitkästä aikaa saavutan pieniä hetkiä joina nautin taiteen tekemisestä. Pyrkimys ammattimaisuuteen on alkanut tehdä kaikesta työskentelystä ulkokohtaista ja näin jälkikäteen ajatellen, teennäistä. Nyt yritän työskennellä kuin harrastelija. Aurinkoisina päivinä, tylsyyteen, tekemisen ilosta. Jos ei tunnu siltä, en tee mitään.

Opiskeluni viimeisenä vuonna tein massiivisen installaation paperista. Eräs opettajani ehdotti, että tämä voisi olla se sun juttu, käyttää tätä paperia ja tehdä näitä. Loukkaannuin syvästi – osaan tehdä niin paljon kaikkea muutakin, vaikeampaa, kun taas jokainen osaa niitata vähän paperia seiniin. Pätemisen tarve, siitä on vaikea irrottaa.

Ja nyt minä olen täällä, talossa keskellä metsää keskellä merta. Ja kuvaan videoita siitä, miten kävelen metsässä yrittäen liikkua niin, etten jätä ensimmäistäkään jälkeä.